perjantai 30. elokuuta 2013

Kaikki hyvin on, en ole erityisen onneton



Mitäpä muuta sitä pilvisenä päivänä tekisi, kuin miettisi syntyjä syviä.
Nyt on kulunut pari kuukautta siitä, kun sain tietää, etten päässyt opiskelemaan. Se oli todella musta päivä, en edes muista, milloin viimeksi minulla olisi ollut niin paha olla. Kuitenkin hämmästyin itsekin siitä, kuinka nopeasti kaiken sen mustuuden keskeltä taisteluhenki ja toivo tai positiivisuus alkoivat väläytellä olemassaolostaan.
En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen positiivisena ihmisenä. En sanoisi negatiivinenkaan, epäluuloinen realisti kuvaisi ehkä parhaiten asennoitumistani elämään(mikä tarkemmin ajatellen on varsin lähellä negatiivisuutta).
Kuitenkin jossain vaiheessa ajatusmaailmani alkoi pikku hiljaa ja salassa itseltänikin muuttua positiivisempaan suuntaan. Jokin aika sitten kävin Äipän kanssa seuraavan keskustelun, kun positiivisuuteni oli lyönyt minua lekalla päähän:

Tiina: Musta on tullut sellainen ihminen, joita oon aina inhonnut.
Äipä: No millainen?
Tiina: No sellainen positiivinen. Positiiviset ihmiset on ärsyttäviä.

Olen aina pitänyt positiivisia ihmisiä ja pirteitä ihmisiä jokseenkin ärsyttävinä. Kaikki positiiviset ihmiset ovat mielessäni menneet kategoriaan Jumppaohjaajat, jotka hokevat tekohymy huulillaan ”ja jaksaa, ja jaksaa, ja jaksaa” ja joille tekisi mieli vain huutaa ”NO EI TTU VÄLTTÄMÄTTÄ JAKSA!”.
Onnekseni en ole muuttunut ärsyttäväksi jumppaohjaajaksi, vaikka positiivisemmaksi olenkin muuttunut. Sarkasmi, ironia ja terävä kieli, nuo luonteenpiirteistäni jaloimmat ovat yhä edelleen tallessa ja täydessä iskussa.
Viimeisen vuoden aikana elämä on potkinut minua päähän ja minun on pitänyt niellä monta katkeraa kalkkia. Jokaisesta kerrasta olen ottanut opikseni, enkä tee samoja virheitä toistamiseen. Monta kertaa olen ajatellut, että nyt on saavutettu se piste, josta ei enää nousta ja joka kerta olen noussut, vähän vahvempana kuin ennen.
Olen oppinut luottamaan vähemmän muihin ja enemmän itseeni.
Olen oppinut, että joskus on poltettava siltoja, että olisi jotain, joka valaisee tietä kulkiessani eteenpäin.
Olen oppinut arvostamaan itseäni enemmän, minullakin on oikeus sanoa ”nyt riittää”.
Olen antanut itselleni luvan tehdä kivoja asioita vain, koska ne ovat kivoja. Kivoissa asioissa ei aina tarvitse olla järkeä.
Olen antanut paljon anteeksi, itselleni ja muille. Mutta olen myös hyväksynyt sen, että kaikkia asioita ei voi eikä tarvitse antaa anteeksi.
Kaikki tämä on tehnyt minusta paljon positiivisemman ihmisen. Olen kääntänyt katseeni aurinkoon, niin sanoakseni. Nykyisin lähden mieluummin siitä lähtökohdasta, että kaikki asiat voivat onnistua, jos on tarpeeksi tahtoa, niin kaikki on mahdollista. Aina suorin tie ei ole mahdollinen syystä tai toisesta, mutta parhaat asiat löytyvät usein kiertoteiden varrelta.



Jos minulta kysyttäisiin, olenko onnellinen, vastaukseni olisi, että en. Mutta en ole myöskään onneton, eikö sekin ole eräänlaista onnea, ettei ole onneton?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti