Hobitti: Smaugn autioittama maa

Ei… Ei. Eieieieieieieieieieieieieieieieieiei. Ei.

Siinäpä ne ajatukset sitten elokuvan aikana olivatkin. Tai väliin mahtui muutama ”Väärin, ei näin” –kommenttikin. Tietenkin vain ihan omissa ajatuksissa, osaan olla häiritsemättä kanssakatsojia.

Niin paljon kuin olisin halunnut tykätä Hobitti-trilogian toisesta osasta Smaugin autioittama maa, niin ei. En tykännyt. Olihan se näyttävä ja vauhdikas ja iso ja toiminnantäytteinen elokuva. Eli kaikkea, mistä pidän elokuvissa. Mutta se oli väärin. Olin kyllä henkisesti varautunut siihen, että tässä toisessakin osassa on otettu taiteellisia vapauksia ja että niinkin isot juonelliset muutokset kuten koko Azog-hässäkkä ei voi olla vaikuttamatta seuraaviinkin osiin, mutta silti se ei toiminut. Tai siis se ei toiminut kirjan filmatisointina, elokuvanahan se oli vallan hyvä.
Yritän aina parhaani mukaan jollain tasolla erottaa kirjan ja elokuvan toisistaan, koska koskaan ikinä niitä ei saa yksi yhteen vastaaviksi. Mutta liian suuret eroavaisuudet ja poikkeamat ja taiteelliset vapaudet pistävät pahasti silmääni. Esimerkiksi Kilin ja Taurielin hempeilyt, EI. Kilin ja kumppaneiden jälkeen jättäminen Järvikaupungista lähdettäessä, EIEIEI. Ja Legolaksen silmät olivat liian kylmän siniset.
Jottei menisi ihan pelkäksi haukkumiseksi, niin sanottakoon, että pidin todella paljon elokuvassa esiintyvästä huumorista, joka on samanlaista kuin Taru Sormusten Herrasta –trilogiassakin. Kyllä Peter Jackson osaa hommansa, vaikka en siitä aina ihan pidäkään.

En ollut vakuuttunut Hobitti-trilogian ensimmäisestä osastakaan, mutta näin vuosi myöhemmin pystyn jo katsomaan sen ilman sen kummempia antipatioita ja nauttimaan hyvästä elokuvasta. Ehkä niin käy tämänkin kohdalla, ja jo vuoden päästä voin sanoa jopa pitäväni tästä, koska periaatteessa tässä on elokuvana kaikki palaset kohdallaan.